hätähuuto

Epäsosiaalisia kohtaamisia

Ehkä kuukausi sitten käytiin erään Jukan kanssa jossain päin erään kaupungin laidalla olevalla lintutornilla. Lähdettiin keskellä viikkoa ajatellen, ettei ketään olisi sellaisella suistoalueella liikkumassa. Oli alkukevättä, joten joissakin kohdissa oli lunta. Mentiin pitkospuita pitkin, ja perkele, olihan niitä ihmisiä. Pari melkein eläkeikäistä oli edessämme eräällä pitkospuiden liitoskohdassa, jossa oli oletettavasti jokin mätäs, sillä sillä kohdalla oli jonkin verran luntakin. Menimme hiljaa eteenpäin, ja mies huomasi ja väisti, mutta nainen tiirasi lintuja kiikareilla. Menimme hiljaa ohitse, ja nainen sanoi “anteeksi, emme huomanneet”. En muista, sanoimmeko mitään. Lunta meni kenkiin heitä väestäessään. Hivenen vitutti, mutta vältimme suurin piirtein puhekontaktin. Tämä on sitä aitoa suomalaista juroutta, jos niin sitä voi kutsua.Seu

adslintutorni

Seuraava koetinkivi oli itse lintutorni. Sielläkin oli ihmisiä. Jukka kysyi “mennäänkö?” “No mennään, kun kerran tänne saakka tultiin. Näenpähän millainen paikka se on.” Menimme siis torniin. Menin niin vikkelästi, etten kiinnittänyt huomiota muihin läsnäolijoihin, joten vasta jälkikäteen sain tietää, että joku oli nyökännyt Jukalle, ja oli varmaan aikeissa ottaa verbaalisen kontaktin, mutta epäonnistui surkeasti. Sitten oltiin siinä muutama minuutti, kunnes Jukka halusi näyttää missä on erään LIDL:in mainostorni. “Tuolla”, sanoi hän normaalia hiljaisemmalla äänellä. “Missä, en näe!” “No tuolla noin, tuosta kukkulasta vasemmalle” “Ai jaa tuolla.” Muut kuulivat keskustelumme ja yrittivät saada selville, mitä me etsittiin. Sitten lähdimme paikalta yhtä nopeasti kuin olimme tulleetkin.

Kamera

Parisen kuukautta sitten kohtasin aivan perkeleellisen ropleeman, kun unohdin kameran pannuhuoneenkattilan päälle, josta sitten isäntä siirsi tuvan pöydälle. Tietenkin kamera saastui siinä, enkä tiennyt mitä tehdä. Sitä en voisi puhdistaa mitenkään märän rätin, veden tai saippuan kanssa, sillä muuten kamera voisi vioittua. Mietin, että voisi teipata sen ilmastointiteipillä siten, että laittaa läpinäkyvällä muovilla ruutu-osan, ja muut sitten peitän teipillä. Se oli monimutkainen prosessi, jonka aikana luovuin läpinäkyvän muovin kiinnittämisestä. Koska ilmastointiteippi on harmaata, ongelmaksi muodostui sen näkyvyys. Siispä spraymaalasin koko systeemin mustaksi, mutta se karisi pois pian. En pystynyt edes teippaamaan kameran nappuloita tai zoomia, joten käsittelyssä täytyy olla tarkka. Tosin täytyy myöntää, kun viimeksi törmäsin samanlaiseen ongelmaan, käsittelin kameraa erittäin tarkasti ilman peittelyä. Pitäisikö minun siis palata uudelleen tähän itsepetokseen?

Kylähullut viimeiset

Kotikyläni on täynnä kaikenlaisia “persoonia”.

Oli työmies-Räihä (kuoli jokunen vuosi sitten). Ensi kerran kun hän oli rehunteossa meillä, äiti tarjosi hänelle kattilasta ruokaa. Hän söikin kerralla koko kattilallisen, niin ettei muille myöhemmin tuleville jäänyt mitään ruokaa. Oli ilmeisesti niin nälissään, koska tavallisesti hän eli marjoista, kalasta ja mistä lie luonnonantimista, kun oli köyhä ja hivenen yksinkertainen. Seuraavan kerran tehtiin keitto 10 litran kattilaan. Kun rehunteko loppui, tarjosi isä hänelle konjakkipullosta. Melkein joi koko pullon kerralla. Muistan kun hän sanoi jotain siitä, että jos saa haavan käteen, niin siihen haavaan olisi laitettava turvetta. En tiedä onko se hygienian vai minkä takia, mutta tiedä häntä.

“Tyhjähousu”. Hän veneilee Slow-nimisellä veneellä, mikä kuvastaa häntä oikein hyvin. Hän on myös tunari. Onnistui ajamaan niinkin hitaalla veneellä karille (mennee soutuvauhtia). Ei saa korjattua omia autojaan kuntoon, vaikka on olevinaan autonasentaja. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Tyhjähousu-nimityksen hän on saanut siitä, että eräs sukulainen pani merkille, että hänen housunsa lepattivat tuulessa, ikään kuin vain ohuet kepit olivat niiden sisässä. Aina kun hän käy meillä, ottaa omat eväät mukaan, ja jättää sitten ne jääkaappiin vanhenemaan. Viimeksi löysin konehallista jossain styrokslaatikossa niitä.  Tai kerran hän alkoi pihalla kärryyttämään jotain pihviä omatekoisessa “grillissä” (lue: jossain alumiinifoliokopassa). Tai että autoasentajana hän ajoi kuukausia katsastamattomalla autollaan, kunnes poliisi sai haaviin.

“Persoonallisin” henkilö on Kokkonen. Toimi Helsingissä tietyölaitoksessa, enimmäkseen tiekarhun ajajana. Hän on hullu ja hurja. Jonkin verran riidanhaastaja. Ja uppiniskainen. “Tappeli” tienkäyttöoikeuksista niin paljon naapurinsa kanssa, että pelättiin tulevan tappo, kun omisti laittoman aseen, jonka hän tosin antoi poliiseille, kun ei tarvinnut. Naapurin emäntä kun ajoi ohi pyörällä, niin oli varautunut jollain spraypullolla, jos kävisi käsiksi. Hänellä on myös dementia: kerran kun kävi isän luona illalla kylässä, kertoi hän saman asian neljä eri kertaa sinä aikana. Joskus kun hän on käynyt saunassa, on unohtanut välillä paitansa, housunsa kuin kännykkänsäkin meille, eikä huomannut ennen kuin ilmoitimme siitä hänelle. Kokkosen parhain tunnusmerkki on se, että hän ei käytä vyötä, jolloin hänen farkkunsa ovat aina jaloissa, joskus alushousunsakin (kerran näin kävi). On hän myöskin juoppo. Merkittävin kokemus oli se, kun oli hankkinut jokusen laatikollisen lähes 100% venäläistä viinaa, ja oli sillä lailla humalassa 3 kuukautta hieman lantraten sitä, eli koko loman ajan. Tämän jälkeen hän lopetti sen kuin seinään, jotta menisi seuraavana päivänä töihin, jolloin hän sai siellä alkoholimyrkytyksen, ja sairaalaan kolmeksi päiväksi.

Muistoja menneisyydestä III: eksistentiaalinen kriisi

Olin eräillä… kerhokokoontumispäivillä erään tyypin kanssa keväällä 2016. Oli kahvitarjoilu. Tarkastelin Pullavan pitkopullapalaa. Siinä mietin teetä juovalle tyypille ääneen, että “En ole ihan varma, kuinka paljon tästä pullasta on totta”. Tarkoitin tietenkin sitä, miten paljon prosentuaalisesti kädessä olevasta pullasta oli sitä oikeaa pullaa ja täytettä. Ei varmaankaan kovin paljoa, kaupan täytehän ei yleensä ole totta, parhaimmillaan 35%, loput on jotain E-numerosarja tai esanssipaskaa, koska sitä on halvempaa tehdä kuin hankkia aidot ainesosat. Puhdasta paskaa. Päädyin siihen tulokseen, että aika harva asia tässä maailmassa on enää nykyaikana totta. Skotlannin museossa näin viikinkikiven aikoinaan. Koputin sitä, ja järkytyin syvästi: se oli onttoa muovia. Mikä tai mitkä sen museon esineistöstä oli loppujen lopuksi aitoa? Onko kaikki muoseoesineet valhetta? Ihmiset ottavat kuvia vain kopioista? Maailmamme perustuu valheeseen. Olemmeko päätyneet siihen, että aivomme ovat altaassa? Joisin itseni humaltuneeseen tilaan tätä miettiessäni, mikäli joisin alkoholia. Vituttaahan se.

Muistoja menneisyydestä II – pakkanen kaupungissa

Viime keväänä muutin nykyiseen kämppääni erään  vanhan tutun tyypin kämppikseksi. Päätin olla säästeliäs, joten en viitsinyt hankkia sähkötolppaa autolleni taloyhtiöltä. Siispä pidin 100-200 metrin päässä autoani kadun varrella. Joulun jälkeen kun tuli kovat 30-asteen pakkaset, koeteltiin hieman nokkeluuttani. Ongelmana oli se, että miten pidän autoni toimintakunnossa pakkasesta huolimatta, ilman että joutuisin lainaamaan keneltäkään sähköä virran loppuessa autosta. Ajattelin jo harkita samaa kikkaa mitä ensimmäisenä Joensuu-vuotenani: muutaman tunnin välein kävin pyörähtämässä autolla muutaman korttelin matkan, jottei jäädy. Saman homman tein yötä päivää: kännykkä herähdytti tyyliin kolmelta aamuyöstä autoa lämmittämään. Mutta kun tulin kertoneeksi ongelmastani terapeutilleni, hän tarjosi oman autopaikan lämpötolppaa. Se siis ratkaisi asian silkalla sattumalla.

Toinenkin ongelma ilmestyi samaan aikaan, jota en ollut osannut yhtään ennakoida. Aikaisempina vuosina kämppä oli helvetin kuuma lämmitykseltään, koska patterien asetukset olivat päin helvettiä, eikä kukaan voinut tehdä asialle mitään. Eipä siinä sitten ollutkaan ongelmaa talvipakkasella. Tänä vuonna oli toisin: patterit olivat kylmät. En viitsinyt kenellekkään ilmoittaa, vaan kävin kotoa hakemassa irtopatterin, asetin sen jalkojeni viereen ja istuin koneella peiton alla. Tätä harrastin useamman viikon.

Parannusta mysofobiaan

Olen onnistunut siirtymään pyykkipulverin käytöstä käsienpesunaineena siirtyen suolaan. Sitä vasta kuluukin, kun sen rakenne on outo. Enää ei tarvitse myrkyillä pestä, kuin vain hätätapauksissa, kun suola on loppu. Tällä linjalla olen onnistunut pysymään noin kuukauden.

Evakkotaival

Olen ollut viikon evakossa vuokrakämpältä, koska kosteusmittauksissa todettiin remontin tarve kylpyhuoneessamme. Kaiken lisäksi kylpyhuone on tasan seinän toisella puolella, joten imurointi, hakkaaminen, muurauslaastin hinkkaaminen sun muu on karmeaa kuultavaa 4-5 viikon ajan. Elämäni olisi yhtä helvettiä. Onneksi sain poliittisen turvapaikan sieltä, missä olin asunut melkein vuoden keittiön lattialla, kun opiskelupaikkakunnalla oli sinä syksynä paska asuntotilanne.

Tästä remontista tuli ilmoitus papereilla (englanniksi ja suomeksi), joten vietkongin sissi (kämppis) luulisi huomanneen sen (ollessa keittiön pöydällä) ajoissa (2 viikkoa etukäteen). Siinä käskettiin kerätä tavarat pois kylpyhuoneesta ennen remontin alkua. Huomasin kuitenkin edellisenä yönä, että vietkongin romut olivat yhä kylpyhuoneessa. Mieleni alkoi silloin raksuttamaan kuin kellon koneisto, ja mietin että miten helvetissä selvitän tilanteen. Vaihtoehtoiset tulevaisuusnäkymät olisivat nämä:

A) Ota itse vietkongin romut pois, jottei tulisi remonttireiskalta huomauttamista seuraavana aamuna. Tämä olisi kuitenkin aivan perkeleellinen mysofoobinen ongelma. Ja mitähän vietkong olisi ajatellut, jos olisin mennyt sorkkimaan sen tavaroita.

B) Ota paskat niskaan remonttireiskalta, koska olen ensimmäisessä huoneessa kylpyhuoneesta päin. Voisin sanoa että “ne on tuon toisen tyypin”. Sitten siinä olisin joutunut herättämään vietkongin ja mokeltamaan englanniksi, että veisi helvettiin romunsa.

C) Pakene seitsemältä aamulla sieltä (remontti alkaisi klo 8), ja jätä vietkong ja suomalainen/suomalaiset remonttireiskat selvittämään itse ongelmansa. Tosin olisin halunnut kuulla miten se olisi selvinnyt, mutta olisin jäänyt kuitenkin kiinni, sillä minun piti poistua sinä päivänä sieltä kuitenkin.

Päädyin vaihtoehto C:hen. Valvoin kahteen ja herähdin 6:30, jotta varmasti ehtisin pois ennen remontin alkua. Nyt olen evakossa täällä. Ihanaa. Elämäni on vähemmän helvettiä.

Autonlämmitystolppa

Hävitin vuokrakämppäni autonlämmitystolpan avaimen joskus syksyllä. Tähän päivään asti olen pelännyt, että jos hävittää avaimen, siitä joutuu korvaamaan hyvän summan rahaa (vrt jos asuntoon täytyy vaihtaa lukko , se voi maksoa vuokralaiselle 300€). Viime tai toissaviikolla oli paljon pakkasta. Jouduin n. 5 tunnin välein varmistamaan että auto käynnistyisi 25 asteen pakkasessa, ja ajamaan sillä muutaman kilometrin, jotta lämpenisi. Jouduin tarkistamaan yhtenä kertana klo 1:00, 4:00 ja 8-9:00, että se käynnistyi. Herähdyskello aina herähdytti minut keskellä yötä, ja menin tarkistamaan ja ajoin muutamia kilometrejä. Nukuin parhaimmillaan 5 tuntia kerrallaan, 30 min tauko ja taas nukkumaan. Nyt päivällä sain tietää, että se maksoikin vain vitosen, kun päätin rohkaistua kysymään isännöitsijältä.

Pieni taantuma

Olen viimeiset 2 viikkoa onnistunut välttelemään täysin kontakteissa kämppisteni (Heikki ja Christian the German) kanssa. Germaani pysyy omassa huoneessaan mutta ovi auki, mikä on tuottanut probleemia siinä, pitäisikö tervehtiä häntä vai ei. Olen päätynyt siihen, ettei mennä huhuilemaan toisen huoneeseen. Kun Heikki käy suihkussa, olen käynyt vessassa ja/tai käsienpesussa, jolloin on optimitilanne (tai jotain). Tänä aamuna oli vähältä piti-tilanne, kun molemmat olivat paikan päällä, kun minun olisi pitänyt lähteä luennolle. Menin kämppäni ulkopuolelle kun Heikki meni vessaan paskalle, mutten nähnyt Kristiania missään, vaikka tein pikaisen vilkaisun ympärille. Ja nyt Kristian lähti taas huitelemaan johonkin yöksi (Aika usein asumisaikanani ihmiset eivät ole viihtyneet nukkua täällä, miksiköhän? En minä tiedä), ja Heikki meni suihkuun, jolloin pystyin taas livahtamaan tekemään operaationi.

Rottasota

Ei rottia, mutta hiiriä, jotka tunkeutuvat syksyisin taloihin etsimään suojaa pakkaselta. Nuo vittumaiset olennot, jotka paskantavat joka paikkaan, rapistelevat keskellä yötä nurkassa kirjahyllyn takana, jolloin ei saa unta, syövät ruuat jos on jätetty näkösälle. Toisin sanoen mysofoobinen painajainen.
Etenkin kun tämän syksyn saldo on 14 hiirtä, jotka ovat olleet huoneessani ja juosseet pitkin keittiön pöytiä, ja onnistuneet menemään umpinaisiin kaappeihin, jonka jälkeen en voi enää käyttää niitä. Ikinä. Kai. Vituttavaa. Etenkään keittiötason pinnoille en voi enää koskea tai laskea niiden päälle mitään ruokia. Vasta kun olen tehnyt joskus keittiöremontin (jota en todennäköisesti tule tekemään). Teen ruuat ruokapöydällä. Jumalauta-Saatana.